Voi paska pela!!! Mä olin aikoinani niin onnellinen, kun kuulin, että meidän kunnan adoptioneuvonnan hoitavat kunnan sossut eikä pela. Olen kuullut niin paljon sheissea pelasta, miten vaativia ovat ym. Ja hyvin hoitivat kunnan naiset meidän neuvonnan ja kotiselvityksen! Oli aivan ihanaa heidän kanssaan asioida. Sääli, ettei sitä saa jokainen itse valita, ottaako kunnan vai pelan, vaan se on kotikunnasta kiinni. Kannattaa kuitenkin olla sinnikäs ja pommittaa heitä vähän väliä, jos vaikka väsähtäisivät... :)
<3 halituksia!!

Halaus!

ei taaskaan ole tarpeeksi sanoja. :/
toivotaan ja uskotaan, että se syöpälääkärin lausunto ja PeLan lääkärin järki kääntävät tässä asiassa adoptio-kelkan toiseen suuntaan.

Ikäviä uutisia.

Mutta jos olisi oltava PeLan edustaja, kuinka toimisit itse? Pariskunnat, jotka adoptiota haluavat ja kotiselvitykseen ym ovat valmiita, ovat varmasti ns. hyviä aikuisia ja mitä parhaimpia vanhempia ja kasvattajia. Mutta jos ja kun hakijoita on luultavasti hirveän paljon enemmän kuin lapsia, pitää valintaa tehdä. Jos pitää päättää, saako lapsen terve pariskunta vai sellainen, jossa toinen vanhemmista on vakavasti sairas, kuinka toimisit? Ennen kuin masentuu tai haukkuu päätöksentekijöitä, kannattaa koittaa ymmärtää. Heillä on hirmuinen vastuu ja valtava paine.

Kohtalosi on kova ja julma - suorastaan täysin kohtuuton. Toivon sinulle voimia selättää tämä tauti ja parantua pysyvästi, sekä toivon, että saisit lapsen ja onnellisen huolettomamman elämän - ja pian!!! Voimia, älä masennu, älä katkeroidu, tukeudu mieheesi, olkaa yhdessä hyvä tiimi.

Pohdin pitkään kirjoitanko vai en, mutta päätin kuitenkin kirjoittaa. Kyseessä on siis tuttunu tai oikeammin miehen tuttu ja taustalla hieman samanlainen tarina kuin sulla. Ihan tarkkoja faktoja asiasta en tiedä. Naisella (entuudestaan yksi lapsi, tässä vaiheessa n. 2 vuotias), todettiin syöpä munasarjoissa ja sen seurauksena poistettiin munasarja ja kohtu. Tästä kuluin n. 5 vuotta ja he saivat Afrikasta adoptiolapsen.

Eli ilmeisesti syövän toteamisen jälkeen ei ainakaan heillä ollut mitään viiden vuoden varoaikaa, koska sinä aikana saivat jo lapsen. Naisen (ja mieheni) puheista ymmärsin, että heidän adoptiohakemus käsiteltiin kiireellisenä.

Hämmästelen siis sitä, että miksi sinua (kenenkään taustoja tuntematta) kohdeltaisiin siis eri tavalla kuin tätä naista. Vai voiko kyse olla noin paljon siitä, kuka adoptioneuvonnan antaa... Heillä muistaakseni Helsingin kaupunki.

Toivon, että tilanteesi saa vielä onnellisen käänteen!!

Olen järkyttyny! Ei tossa ole mitään järkeä! Syöpä tulee hitsi joka kolmannelle ja hoidot on nykyään niin hyviä että valtaosa paranee. Jollekin syöpä on "vaan" pieni osa elämää, pieni hoitojakso ja sitten jatketaan terveen elämää (en tässä yritä yhtään vähättele hoitoja ja henkisiä fiiliksiä)ilman mitään sen kummallisempaa elinajan laskua tms. En voi käsittää sitä että ei saisi edes aloittaa neuvontaa kun vasta viiden vuoden kuluttua (vai oliko tässä tapauksessa että kotiselvitystä ei voi tehdä loppuun silloin?)!

Ja sitä paitsi väitän että on neuvonnassa ja lautakunnan jonossa ja luvan jo saaneita vanhempia jolle ei ole oikeasti niin hyviä edellytyksiä adoptioon kun esimerkiksi joillekin jolla on takana syöpä! En hyväksy tuota ajatusta, että hakijoita on paljon, niin sitten vaan kaikkein terveimmät saa edes mahdollisuuden! En usko että silloin puhutaan lapsen edusta vaan sosiaalityöntekijöiden tms edusta.

Tulee esimerkiksi lehtijuttu n. 4 vuoden takaa, jossa (terve, tai ainakin fyysisesti)pariskunta oli saanut juuri adoptioluvan, mutta sitten mies tappoi vaimonsa koska oli saanut potkut töistään ja pelkäsi mitä vaimo suhtautuisi kun adoptioon tulisi mutkia. Ei ne sossutädit tiedä kaikkia synkkiä tarinoita, muutaman neuvontakäynnin aikana voi kertoa mitä tarinoita tahansa ja lupa heltyy. En usko että adoptioluvan saaneet, "terveet" ihmiset on yhtään sen parempia ihmisiä kun muutkaan. Ja voihan niille terveillekin jotain tapahtua sen jälkeen kun lapsi on tullut jo kotiin. Elämä on aina epävarmaa.

Voikun voisin jotenkin sua lohduttaa. Mutta tiedän että joskus vaan pitää vaan kestää (miten, ei hajuakaan) vaikka maailma tuntuu niin suurelta vääryydeltä. Yrittäkää kuitenkin vielä taistella tuon puolesta jos vaan yhtään taistelutahtoa vielä löytyy. Ehkä se Pelan lääkäri hyväksyykin sun lääkärinlausunnon ja ehkä pääsette kuitenkin aloittamaan. Voimahalauksia!!!

Me olemme eronneet adoption jälkeen, emme siis olleetkaan niin hyvät vanhemmat kuin sosiaalityöntekijä luuli. Ei tietenkään tiedetty itsekään miten käy. Kyllä adoptioperheet on siis ihan tavallisia perheitä ja vanhempia, sairastuvat, eroavat, jäävät työttömiksi kuten muutkinl.

Voi rakas!
Paljon, paljon paljonpaljonpaljon jaksamista! Koita pitää itsesi kasassa. Muista että Makkoseltakin vaadittiin tuo lausunto, ja jokainen keissi katsotaan erikseen.