Nyt kun seinään mätkähtämisestä on nyt kulunut muutama päivä, on ajatuksia saanut edes vähän kasaan.

Tuntuu mahassa asti, kun ajattelen, että tässä tämä nyt sitten oli. Matkalla on ollut 2xIVF, 1xICSI, 1xPAS, 2x+ ja 2xkeskenmeno. Aika hurja määrä tapahtumia neljässä vuodessa. Näihin vuosiin mahtuu myös useampi leikkaus.

Näihin vuosiin mahtuu varmaan enemmän kyyneliä, kuin mun koko 33 vuotiseen taipaleeseeni. Onnen ja surun kyyneliä, jotka valuvat nytkin kun kirjoitan tätä.

Mulla on superparanormaalikyky esittää reipasta ja rohkeaa, mutta kun joku osoittaa sympatiaa niin romahdan heti. On se sitten sana tai kosketus, lopputulos on tulva. Se on ehkä ainoa asia jota olen näinä muutamina selviytymisen päivänä pelännyt. Se, että joku koskettaa tai sanoo jotain ... En nyt tarkoita, etten haluaisi kuulla lohdutuksen sanoja. Mä vaan pelkään ihan yli kaiken sitä romahdusta, sitä etten saa kasattua itseäni enää...

Se miten naiivisti olen ajatellut koko lapsettomuus asiaa, oikein ahdistaa. Ensimmäiset kolme vuotta pidin täytenä mahdottomuutena, että meille ei tule lasta. Viimeisen vuoden olenkin sitten työstänyt raivolla tätä asiaa. Pitkään olen jo sisimmässäni tuntenut, että loppu tämän asia suhteen tulee väistämättä olemaan huono.

Vaikka itse olen jotenkin sinut tämän asian kanssa (niin sinut kuin nyt voi olla...), kaihertaa mieltä tieto rakkaimman ja läheisten pahastamielestä. Me ei anneta omille vanhemmille mahdollisuutta isovanhemmuuteen, me ei ikinä tulla näkemään omia lapsenlapsia eikä meistä siis ikinä tule itsestämmekään isovanhempia. Me ei voida antaa J siskolle täti-titteliä ja minun sukuni loppuu minuun.

Minä jään odottamaan aikaa lääkärille, jossa selvitellään jatkohoidon tilanne.

J ei juurikaan ole puhunut asiasta. Siis toki ollaan puhuttu, että miltä tuntuu jne. Mutta kuten useimmat miehet (ainakin omalla kohdalla), J:kin selvittelee päätänsä lenkillä tai hiihtämässä. Varmaan jossain vaiheessa kertoo minullekin .

Nyt ollaan kuitenkin menossa ensi kuussa kuuntelemaan adoptio-infoa ja sen jälkeen on seuraavien päätösten aika. Siihen asti sulatellaan ja kasataan itseämme.

Kiitokset kaikille rohkaisevista sanoistanne (vaikka itketittekin mua taas ). Ajatukset varmaan kirjoittautuvat nyt hieman hitaammin, mutta jos vaan jaksatte niin pysykää linjoilla! Lupaan kertoa jatkosuunnitelmista ja ajatuksista.

PUS.