Elämä ilman kipuja on ollut omituista.

En meinaa millään tottua siihen, että aamusta ei ole mahakipeä, ei okseta eikä ole kylmän hikeä selässä. Ne kuuluivat ennen normaaliin aamuun... Päivällä maha turposi turvota ja eriasteisia vihlaisuja ja kipuja tuntui kokoajan. Iltapäivällä, töistä kotiin päästyäni saatoin maata koko illan sohvalla keräten voimia seuraavaan päivään. Kivut yltyivät mitä lähemmäksi menkkoja alkamista mentiin. Menkkojen aikana kivut olivat helvetilliset. Ihmettelen suuresti ettei mulla ollut enempää sairaslomapäiviä menkkojen aikana. Hammasta purren raahauduin töihin, miksi? Sitä en tiedä itsekään. Olen sellaisella alalla, että sijaisia ei oteta ja itse tietää miten rankkaa työ on ilman täyttä tiimiä. olisi varmaan pitänyt olla itsekkäämpi ja suosiolla antaa itsensä levätä, mutta tehty mikä tehty... 

Nyt kun mietin esimerkiksi viime kevättä niin olinhan minä TODELLA väsynyt. Piti oikein riipiä itsestään irti, että sai jotain aikaiseksi. Töissä jaksoin käydä, mutta kaikki muu sosiaalinen elämä jäi kyllä ihan minimiin. Toisaalta en halunnut kipujen ja ainaisen vuotamisenkaan takia viettää vapaa-aikaani ihmisten ilmoilla.

Tässä on yksi syy minkätakia en aio mennä töihin ennenkuin olen oikeasti kunnossa. Aion kerätä voimani takaisin ja palata vasta sitten, kun tiedän jaksavani tehdä kahdeksan tuntia töitä päivässä! Olen ehkä itsekäs, mutta mielestäni olen tämän ansainnut.

kaksi viikkoa pitää vielä jaksaa tämän pussin kanssa... On kuulkaa aika malttamaton olo jo. Tiedän ettei toipuminenkaan tule olemaan helppoa saatika nopeaa (ainahan sitä saa kuitenkin toivoa), mutta minulle on nyt pääasia saada tämä pussi pois. Päästä käymään suihkussa vaikka kolme kertaa päivässä, päästä saunaan, saada syödä salaattia ja tuoreita vihanneksia. Ja varmaan eniten odotan, että pääsen liikkumaan normaalisti. 

Opinkohan koskaan enää elämään ilman pelkoa kivusta? Huomaan kuulostelevani kehoani ihan kokoajan. Ehkä tämä loppuu ajanmyötä, ihan niinkuin syöpäkontrollien jännittäminenkin... Sitä odotellessa.

PUS.