Leikkaus lähestyy.

Moni on kysynyt, että jännittääkö? Voiko tuon aikaisemman leikkauksen jälkeen enää mikään oikein jännittää... Tietysti voi, mutta mä olen ihmeen rauhallisella mielellä. Voisi jännittää nukutus, herääminen tai pelkkä toipuminen, mutta ei. Eniten minua varmaan jännittää se, että pääsenkö oikeasti eroon avanteesta enkä saa tilalle mitään uutta. Etten joudu heräämään tilanteeseen, jossa minulle on taas asennettu jotain minuun kuulumatonta. 

Viisi kuukautta tuo pussi on nyt killunut tuossa ja on aika sanoa sille hyvästit. Endometrioosiyhdistyksen keskustelupalstalta luin ennen leikkausta (kun yritin psyykata itseäni leikkaukseen), että avanteeseen tottuu juuri kun sen saa pois. Minä en ole tottunut. Toki olen tottunut sen ulkonäköön ja vaihtamaan avannepohjan, mutta ajatukseen avanteesta en ole tottunut. Niin karulta kun se kuulostaakin niin en tiedä mitä tekisin, jos se tuohon jäisi. 

Ohutsuoliavanne on ollut minulle täysin elämääni hallitseva ja ohjaava, minuun kuulumaton asia. En edes tiedä miksi sitä pitäisi kutsua... Olen kokoajan puhunut "hässäkästä". Vahdin sitä kokoajan, pelkään että se alkaa falskata. Haistelen itseäni kokoajan, koska pelkään avanteen haisevan. Vaatteet joita joudun käyttämään ovat mukavia, mutta viiden kuukauden  legginssi ja tunika-kuuri alkaa kyllästyttää. Odotan farkkuja enemmän kuin mitään. Koska avannepohjan kiinnipysymisessä on ollut hankaluuksia, en ole pystynyt aloittamaan oikeastaan minkäälaista liikkumista. Tämä taas on tuonut eteeni sen faktan, että paino on alkanut nousta . Toki se nousee pelkästään vaihdevuosien tuomien muutosten myötä, mutta eniten liikkumattomuudesta.

Huomenna kirjaudun seitsemältä osastolle ja alan malttamattomana odottaa leikkausta. Josta herään ilman avannetta ja mitään uusia tuttavuuksia.

Tämä on yksi vaihe elämässäni, jota en tule kaipaamaan.

PUS.