Mä taidan tietää mikä mua tällä hetkellä ahdistaa ja vetää mieltä matalaksi...

Juuri tässä sohvalla loikoillessani, punkkulasi kädessä, pala tummaa suklaata suussa, tajusin miettiväni elämäni "ihanuutta".

On tässä lapsettomuudessa niitä hyviäkin puolia, vaikka se lapsettomista ei useinkaan siltä tunnu.

Me ollaan ehkä tarvottu tässä paskassa jo niin monta vuotta, että on ollut pakko nähdä se hopeareunus sen mustan pilven ympärillä. Nyt mulla on lasillinen punkkua (joo, kyllä. Kello on puoli kuusi) kädessä ja jos mä haluan, mä voin vetäistä ton koko pullon tänä iltana. Mun ei tarvitse miettiä, että huomenna on herätys seiskalta, mutta jos laitan lastenohjelmat pyörimään niin saan ehkä nukkua puoli kasiin. Me voidaan kummatkin vetää Hillityt Perseet,  jos siltä tuntuu. Toisen ei tarvitse olla selvinpäin, koska jos joutuu lähtemään esim. lääkäriin lapsen kanssa (tosin on erittäin harvinaista, että minä ylipäätänsä vetäisin Hillityt Perseet). Huomenna aamulla me saadaan syödä aamupala rauhassa, ihan kahdestaan. Vaikka sängyssä, jos siltä tuntuu... Me voidaan lähteä illalla yhdeksältä vuokraamaan kahdestaan leffa ja vielä katsoa se samana iltana. Eikä leffakarkkeja tarvitse piilotella minnekään...

Toisaalta kaikki voisi olla toisin... Ja se on se mikä vetää mielen maahan.

PUS.