Perjantai oli kyllä pitkään aikaan painajaismaisin päivä. Puhelu lääkäriltä tuli juuri kun olin lähdössä töistä kotiin. Kävelin kotiin ja kyyneleet nousivat väkisin silmiin vähän väliä. Onneksi olin aamuvuorossa, ettei tarvinnut jäädä lasten eteen keräilemään itseään...

Illalla kun J tuli työmatkalta, keskustelimme pikaisesti aiheesta ja sanoin etten ole ollenkaan varma, että jaksan alkaa paperisotaan PeLalle. Asian käsittely jäi vielä vaiheeseen ja varmaan päätöksiä tehdään lähiviikkojen aikana.

Tulevalla viikolla mulla on viimeinen käynti Meikun konsultoivalle psykalle ja siellä selviää, että saanko lähetteen traumaterapiaan. Se olisi aika loistava homma tämän lapsettomuuden käsittelyn kannalta. Mennä puhumaan jollekin ammattilaiselle ja saada hieman välineitä asian käsittelyyn. Varsinkin nyt, kun lopputulos näyttää väistämättä huonolle...

Tämän viikonlopun pelasti ihana kahdeksan vuotias kummipoikamme (joka pelaa Wiitä tuossa edessä ). Paljon muuta ajateltavaa näille päiville ja ihana katsoa, kun lapsi nauttii meidän seurasta.

Toisaalta mulla on ihmeen rauhallinen olo tämän adoptioasian kanssa. Lääkärin sanat eivät kuitenkaan tulleet yllätyksenä. Olinhan mä alunperinkin sitä mieltä, ettei ne kuitenkaan voi kirjoittaa sellaista lausuntoa missä voidaan sata prosenttisesti luvata ettei syöpä uusi. Pieni ihmismieli vaan taipuu ja alkaa uskomaan epätodennäköisyyksiin ihan huomaamatta...

Ja mä ymmärrän täysin ettei PeLa hyväksy mun kaltaisia hakijoita, mutta sitten en taas ymmärräkkään. Ei ole helppoa olla mun pää... Mutta ei ole kyllä helppoa olla mun aviomieskään... On tuo J sellainen sissi, että mitali pitäisi antaa!!

Tänään on luvassa kummilapsen syöttäminen Mäkkärissä, auton pesu, lapsosen palautus, 1v. synttärit ja ensi viikonlopun laskureissun ruokalistan ja kauppalapun kuntoon laitto. Hommaa piisaa, mutta hyvä niin.

PUS.