Tajusin yht'äkkiä etten ole postannut pitkään aikaan adoptioasiasta mitään...

Koska mehän olemme siis tehneet päätöksen odottaa ainakin sen vaaditun kaksi vuotta ennen papereiden lähettämistä. Siis AINAKIN tarkoittaa, että tällä hetkellä elämme siinä uskossa, että jäämme kahden. Tuo kahden vuoden odotusaika tuntuu itsessään jo niin pitkälle, että mä olen jo suunnannut katseen kahden elämiseen. Surullista, mutta niin tämä nyt menee. Pahalta tuntuu, enkä missään nimessä ole vielä edes käsitellyt asiaa, mutta mulle on helpompaa näin.

Haaveitakin ollaan tulevaisuuden varalle tehty. Niihin liittyy pitkällä tähtäimellä ulkomailla hetken asuminen ja keskustaan muutto. Nämä ovat nyt vain ajatusleikin tuloksia, mutta mistä sitä koskaan tietää .

J:lle väläytin tukiperheeksi ryhtymistä. Sanoi tarvitsevansa pohtimisaikaa (ei ollut yllätys). Sellaiseen voisin sitoutua mielelläni, mutta sijaisvanhemmaksi en halua.

Tällä hetkellä on adoption suhteen aika levollinen olo. Mun ei tarvitse nyt kokoajan pohtia sitä, kun päätös on tehty. Asian käsitteleminen tulee viemään aikaa ja siihen saan ammattiapua.

Mä myönnän, että olen vielä hyvin katkera vauvamahoista ja lastenvaunuista. Ehkä mä vielä jonainpäivänä pystyn kohtaamaan nekin ilman kyyneliä.

Pus.