Viime viikolla tuli taas vuosi lisää.

Muistan kuinka aikoinani päätin, että teemme lapset ennenkuin täytän 28 vuotta. Ei sitten ihan mennyt suunnitelmien mukaan... Ei sinne päinkään. Matkaan on mahtunut paljon surua, mutta se kaikki on opettanut ja vahvistanut. Meidän parisuhde ei enää pienistä hätkähdä...

Ehkä eniten pelkään kuitenkin voimien loppumista. Näin syksyisin, vaikka olenkin syksynlapsi, alkaa väsyttämään. Ei tämä mitään syysmasennusta ole, mutta on vaikea saada itsestään irti mitään ylimääräistä. Yritän pysyä virkeänä ja pirteänä, positiivisena sekä iloisena. Vaikeaa se on ja nämä kroppaan tungetut vaihdevuosihormoonit ei ainakaan edesauta  olon kohenemista. Fyysisesti nautin, kun ei ole vuotoja eikä suurempia kipuja, mutta mieli ei nauti... Itku on herkässä, pinna kireällä ja on vaikea löytää motivaatiota mihinkään.

Jospa tämä kaikki menisi pian ohi ja saisin liittyä taas elämästä nauttivien ihmisten joukkoon. Toivossa on hyvä elää (kai).

Pitäisi vissiin ruokaa tehdä, arvatkaa kuinka paljon löytyy intoa...

PUS.